Tammikuu on tuntunut vähän väsähtäneen ikävältä, kun romahdin taas lattianrajaan potemaan iskiasvaivaa ja koronavaara on sulkenut Suomea. Ja tietenkin on pitänyt vääntää urakalla apurahahakemuksia ja murehtia myös Portin kohtaloa (Saara kirjoittaa täyttä asiaa: Kaunokirjallisuuden arvo ja arvottomuus – miten käy kirjallisuuslehdille?).
No, editoinnit ovat kumminkin edenneet. Itse asiassa olen editoinut editoinnista kertovaa artikkelia, nimittäin Osuuskumman Kumman kirjoitusoppaan yhtä lukua. Käytännönläheisen kannustava kirja tiedossa, suosittelen! Teos ilmestyy Osuuskumman 10-vuotisjuhlan kunniaksi maaliskuussa. Voi kun saataisiin juhlia silloin oikein lähimuodossakin, eikä pelkästään instalive-moodissa.
OIen myös jatkanut Pulmun kanssa Tenho-romaanimme editointia ja fiilistellyt vanhoja valokuvia. Meillä on pitkä yhteinen historia ekaluokkalaisista tähän päivään. Romaanimme käsittelee muiden teemojensa ohella ystävyyttä, joten on ollut luontevaa (niin luontevaa kuin Pohjanmaalla kasvaneille voi olla) pohtia myös omaa suhdettamme. Olemme pieninä leikkineet intohimolla ja kirjoittaneet yhteisiä tarinoita valtavat määrät, ja jotain siitä elää yhä ihanana siteenä välillämme. Vaikka romaani ei kerro meistä vaan on fiktiota, se on kuitenkin jonkinlainen yhteisen kuvittelun toteutuma, konkreettisen muodon saanut leikki – ja sen vuoksi erityinen muihin teoksiini verrattuna.
Tietenkään ystävyytemme ei ole ollut vain silkkaa lämpöä, vaan matkan varrelle on mahtunut myös kilpailua, kateutta, etääntymistä, ymmärtämättömyyttä ja omien polkujen löytämistä, mutta ilo yhteisistä muistoista kantaa kuitenkin pitkälle ja on hyvä pohja myös aikuiselle ystävyydelle.
P.S. Näin söpöjä olemme muinoin olleet.
Taru Kumara-Moisio 