Joulukuun loppu on ollut vainoharhaista väsymystä ja tukkoista nenää täynnä, joten toivon, että ensi vuosi olisi tervehdyttävä, niin yksityisesti kuin koko Suomelle yhteiskunnallisestikin. Runokokoelmani Unissa raivoan isälle (Atrain&Nord, 2025) on ollut itselleni tärkeä, uusia ajatuksia elämääni avannut projekti, mutta hurjan raskas samalla. Julkkarijännityksen lauettua aloin nähdä pitkästä aikaa lapsuudenkodistani painajaisia, huh. Tarkoituksena on ensi vuonna taiteilla keveämmin ja jalat tiukasti maassa (ei liiallisia rakastumisintoilujakaan mihinkään suuntaan, mutta tekemisen paloa tietysti), ja luvassa onkin lisää itseäni paljon ilahduttanutta ja yleisöltä hyvää palautetta saanutta Kuka nukkuu koiranunta? -lastenteatteria ja myöhemmin kesällä myös lastenkirjallisuutta.
Kulttuurialan freelancerina vuoteni on ollut taloudellisestikin vaikea (ei apurahaa, liian vähän tuloja niin taiteesta kuin kevytyrittäjän hommistakin, mutta satunnaiset opettajasijaisuudet onneksi voivat pelastaa kuukausittaisen toimeentulon). Toki olen oppinut jakamaan ahdistusta muiden freelancereiden kanssa ja pohtimaan, mikä elämässä on tärkeää. Mielenterveyden kannalta on olennaista olla tukijoukkoja vierellä. Iso kiitos kaikille, joiden kanssa olen moninaisia vaikeuksiani perannut vuoden mittaan, tärkeimpinä kumppaneina puolisoni Jussi ja paras ystäväni Johanna!
Loppuun kuva joulumieltä itselleni nostattaneesta vierailusta Perhekulma Puhuriin: Atrain&Nord -kustantamo lahjoitti nimittäin tuoretta runokokoelmaani Unissa raivoan isälle Tampereen ensi- ja turvakoti ry:n Perhekulma Puhurin kirjahyllyyn, ja työntekijät Saara Järvinen ja Teija Hollo totesivat runojen olevan käyttökelpoisia myös työpajakäyttöön. Sain vuosi sitten Perhekulma Puhurista keskusteluapua ja hyviä vinkkejä yhteiskunnallisen tason esiinnostamiseen runojeni lasisen lapsuuden maailmoihin, joten nyt oli ilo esitellä valmista teosta paikan päällä.
Pidetään huolta toisistamme ensi vuonnakin!
Taru Kumara-Moisio 