Maaliskuu on kulunut helmikuun lastenteatterikiertueen vauhdista toipuessa. On ollut hyvä hiljentää tahtia ja keskittyä pitämään kropasta ja mielestä huolta. Myös kevään eteneminen luonnossa ja hetket ystävien kanssa ovat auttaneet palauttamaan taas voimia. Kuukauteen on kuulunut silti myös freelancerin toimeentulohuolia, kun apurahahakemukset eivät ole tärpänneet enkä ole kirjailijana ja kulttuurialan pätkätyöläisenä enää saanut työmarkkinatukeakaan hiljaisille kuukausille. Olisipa olemassa perustulosysteemi! Olen tehnyt jaksamiseni mukaan muutamia luovan kirjoittamisen opettajan sijaisuuksia ja yhden vierailuluennon edularppauksesta draamaopetustyökaluna Jyväskylän yliopistoon. Huhtikuussa on tarkoitus saada taas oma kirjoittaminen käyntiin, oli apurahaa tai ei.
Unissa raivoan isälle -runokokoelmastani on tullut arvokasta palautetta, kiitos tärkeät Kirjagramin lukijat! Kirjaerjan arviopostauksessa kokoelmaa pidetään koskettavana ja runoja sellaisina, jotka saavat lukijan tuntemaan olonsa nähdyksi:
“Teoksesta käy selväksi se, että vanhemman alkoholismi vaikuttaa väistämättä lapseen. Runon lapsi yrittää olla olematta vaivaksi, olla sen sijaan tarvittu, hyvä ja hiljaa. Tulee tyttönä kasvaneena nähty olo, kun teoksen kakkososassa annetaan sanoja tyttöyden alakynteen jäämiselle ja vaietuille sävyille. Kyllä se kunnollinen tyttö jaksaa, vaikka alitajunnassa on koko ajan pieni pelko.
Keveyttä ja lohtua lukemiseen tuo isästä riippumaton lapsen ja nuoren maailma: ilo, arki ja teatteriharrastus. Runon puhuja kasvaa ja saa oman elämänsä myötä etäisyyttä vanhemman tilanteeseen. Painavan aiheen äärellä lukijaa helpottaa myös runouden perusominaisuus: runo etäännyttää aiheesta luonnostaan, ja tarkasti valikoidut, toisiinsa törmäytetyt sanat luovat uusia mielikuvia, mahdollisuuden tulkita. Painavien mustien kirjainten väliin jää taukoja ja happea, joita hengittää.”
Pirjankirjagram toteaa puolestaan arviossaan, että raskaasta teemasta huolimatta runokokoelmasta huokuu toivoa:
“Kokoelman aikana lapsikertoja kasvaa ja hänen näkökulmansa elämään pullon ja isän varjossa laajenee. Sävyt ja tunteet ovat alussa tummia ja ne jättävät lukijaan tunnejäljen. Kokoelman kolmannessa osassa “ja avaan oven” lapsesta on kasvanut aikuinen, säikähdykset ja repaleiset muistikuvat ovat asettuneet aikuiseen perspektiiviin. Isä on kuollut, mutta kertoja on avannut oven myös kaipaukselle.
Tyylillisesti kokoelmassa on mukana esimerkiksi proosarunon lisäksi kokeilevampaa ilmaisua, joista mm. Kirje hyvälle isälle ja Kirje pahalle isälle ovat vaikuttavia. Tunnistin runoista paljon asioita, jotka ovat valitettavan tuttuja saman kokeneille. Silti kokoelmasta ei jää raskas olo, sillä runomuoto antaa tilaa etäännytykselle ja omille kokemuksille selviämisestä, toipumisesta ja asettumisesta.
Suosittelen kokoelmaa runouden ystäville ja kaikenlaisista vaikeista asioista selvinneille tai niitä läpikäyville. Runot kantavat toivoa.”
Tuntuu tärkeältä, että runokokoelman runot vaikeine asioineen resonoivat lukijoissa – suorastaan itkin, kun silmiini osuivat nämä liikuttavat palautteet.
Runokokoelmani pääsi esille myös tämän talven Elävän kirjallisuuden festivaalin Bertel-salin ohjelmassa, kun minä ja kirjailijakollega Katariina Leino keskustelimme tuoreiden runokokoelmiemme syntyprosesseista ja omaan taustaan liittyvän häpeän voittamisesta. Siinä missä oma teokseni Unissa raivoan isälle nostaa esiin näkymättömiin jäävän lapsen tuntoja alkoholistivanhemmasta, Leinon Mustaa lunta puolestaan käsittelee nuoren mielenterveysongelmia masennuksesta psykoosiin. Saimme vastakaikua häpeänpurkuajatuksillemme yleisöstä, kiitokset paikalla olleille tuesta ja kokemusten jakamisesta!
Taru Kumara-Moisio 