Nuortenromaanini Taivaanjuuret saapui painosta reilu viikko sitten, ja olen jo ehtinyt antamaan sen teemoista haastattelun tulevaan Virke-lehteen. Toivottavasti teos löytää opettajien ja kirjastojen kautta tiensä nuorten käsiin. Ainakin esilukijanuorilta Annalta ja Aavalta sain editointivaiheessa hyvää palautetta: kirjaa on kehuttu mukaansatempaavaksi ja ajatuksia herättäväksi.
***
Kirjamessusesonki odottaa kulman takana. Tässä tulevien messuesiintymisteni päivämääriä:
Tampereen Kirjafestareilla joulukuussa olen mukana sekä Tenhon että Taivaanjuurien kera, mutta niistä annan tarkemmat ohjelmatiedot myöhemmin
Olen sairastanut juuri koronan ja iskiasvaivakin taas ärsyyntyi, joten vointi ei ole ollut paras mahdollinen, mutta yritän nauttia messuiluhuumasta sen verran kuin voin. Ettei menisi liiaksi suorittamiseksi, vaan jäisi myös rentoja muistoja. Teokset ovat sen arvoisia.
Loppuun hassu bookface-kuva Taivaanjuurien sisarteoksesta Ihmisversoista: se on vanha, löytyi yllätyksenä Instagramista, mutta ilahduttaa edelleen – kiitos Myrtsin kirjasto!
Näinkin voi tapahtua, vaikka en olisi uskonut: liikutuin omasta ohjauksestani kyyneliin. 7Mannerta-esitys Tukkateatterilla sai ensi-iltansa viime perjantaina ja lopputuloksesta tuli liikuttavan hieno. Kiitos toiselle ohjaajalle Katri Hätille ja koko työryhmälle mahdollisuudesta päästä mukaan projektiin sekä tietenkin kaikista työtunneista yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi! Esitys pohjautuu itselleni rakkaan kirjailijan Eeva-Liisa Mannerin proosaan, mutta näytelmäsovitusten tyyli vaihtelee hauskasti absurdista lyyriseen, kauhusta realismiin. Kunnon haaste ohjaajille siis, seitsemän peräkkäin esitettävää erityyppistä pienoisnäytelmää, joita yhdistää Mannerin henki, surumielisen vino ja soinnikas näkökulma maailmaan.
Ammensin ohjaukseeni sekä ilosta että surusta: äidin kuolemasta, sisarusten välisestä kinastelusta ja rakkaudesta, hassuista haikailuista. Esityksen valmistamisesta tuli tunteikas retki, ja toivon, että se välittyy myös katsojille, saa heidät herkistymään omien muistojensa ääreen. Vähän olin myös stressaantunut ja pettynyt itseeni (miksi en ottanut valosuunnittelua vielä paremmin haltuun), tietysti, mutta se kuulunee prosessiin.
Tuubakin mukana lavalla, oi! (Itse ottamani kuva harjoituksista; Kävelymusiikkia pienille virtahevoille/7Mannerta, Tukkateatteri)
***
Kesän kirjailijakeikat sujuivat mukavasti – niistä löytyy kuvia Instagramin puolelta. Hauskin minun ja Pulmun yhteinen haastattelu taisi olla elokuinen Kirjakävelyllä-podcast – kuunnelkaa, mitä turisemme Anna Paldarin kanssa keskellä ukonilmaa!
Tenho-romaani on saanut julkisuutta myös pohjalaisissa paikallislehdissä Kyrönmaassa ja Pohjankyrössä sekä Kulttuuritoimituksen Parasta juuri nyt -palstalla, jossa Lepe Parviainen mainitsee Tenhon kuvaavan ”tamperelaista 1990-luvun loppupuoliskon opiskelijaelämää sellaisella tarkkuudella, että tuntee kuin tulleensa kotiin sen sivuilla”.
Nörttityttöjen blogissa (kirja-arvion kirjoittanut Riikka Riihiniitty) Tenhoa hehkutetaan kiinnostavaksi, rouheaksi ja elämää syleileväksi tarinaksi itsetunnosta ja itsetuntemuksesta: ”Kata tuli itselleni tarinan aikana läheiseksi ja tutuksi mukavalla tavalla. Tähän vaikutti paljon kirjan kieli, joka oli mukaansatempaavaa, sopivan puhekielistä, sujuvaa ‘irkkiä’ ja kiehtovaa kuvausta. Pidin Katan tavasta kuvata asioita omissa ajatuksissaan.”
Amman lukuhetkessäTenhoa suositellaan nostalgiannälkään. Kirjagramin puolella nostalgia onkin varmaan yleisin termi, jolla Tenhon lukukokemusta kuvaillaan. Lukijoiden omat ysärimuistot vyöryvät teoksemme siivittäminä esiin, ja hyvä niin, muistot ovat tärkeitä.
Pulmu Kailamon ja minun yhdessä kirjoittama Tenho-romaani (Enostone) on saanut viime aikoina ilahduttavan paljon huomiota #kirjagramissa ja onpa se mainittu Mikrobitissäkin: Pasi Kiviojan kolumnissa nostetaan esiin Tenho-romaanissa käytettyä 90-luvun irkkisanastoa hauskalla tavalla. Lisäksi “kirjan nostalgia ja ihmissuhdekudelma on toteutettu tavalla, joka puhuttelee varmasti laajemminkin sosiaalisen median alkuhämärissä ennen Facebookia ja Twitteriä varttunutta sukupolvea”. Kirjakaapin kummituksen mielestä Tenho on “mukaansa tempaava romaani, jota oli ilo lukea”. Blogiarviossa kehutaan teoksen ajankuvaa kiehtovaksi ja tunnistettavaksi sekä todetaan, että “ajallinen miljöö on rakennettu huolella, ja se paitsi herättää muistoja myös ilahduttaa muistuttaessaan monesta niin ysäriläisestä yksityiskohdasta”.
Kummaa kirjoitusopasta (Osuuskumma) on puolestaan arvioitu Kulttuuritoimitus.fi:n sivuilla varsin kattavasti, eri artikkelit huomioiden. Yleisesti kyseessä on kuulemma “mutkaton teos, josta paistaa tekemisen meininki ja rakkaus lajiin”.
Talkoilin ensimmäistä kertaa elämässäni Annikin Runofestivaalin lipunmyynnissä ja seurasin ilolla esityksiä. Pää meni heti alkuun sekaisin, kun tapasin Jarmo Heikkisen, jonka Lukemisen maku -tv-tuotannossa nuorena esiinnyin viisastelemassa Veljeni Leijonamielestä, Iris rukasta ja Robin Hoodista sekä myöhemmin ystäväni kanssa myös Laila Hietamiehen Laatokka-sarjasta. Liikaa muistoja vyöryi yli, herkistelin kyynelissä. Mutta muuten tunnelma oli pääosin aurinkoinen ja lämminhenkinen: Jarmon tytär Mirjami Heikkinen esitti mainion räpversion Hymyilevästä Apollosta, Imogen Stirling sai sydämeni melkein pysähtymään rajulla performanssillaan ja Pelle & Romantiks vei puolestaan 20-luvun tunnelmiin. Eläydyin osaksi jokaista esitystä, kiitos.
Pulmu ja minä olemme pohtineet 20-luvun olevan tavallaan Tenho-romaanimme kolmas aikataso, tosin hennoin viivoin piirrettynä. Teoksessa siteerataan Olavi Laurin ja Mika Waltarin Valtatiet-runokokoelmaa, tehdään Suureen Illusioniin liittyvää gradua ja suudellaan Hämeensillalla Pirkkalaisveistosten pronssisen katseen alla kaksikymmentälukua tunnelmoiden: holvisillalta avautuu ihmisten rakentama maisema, lahja menneisyyden ihmisiltä tulevaisuuden ihmisille.
Tenho-romaanin lukijoiden valloitus on edennyt tasaisen maltilliseen tahtiin: olemme esitelleet teoksen teemoja mm. Ylöjärven Uutisissa ja Radio Musan kahvituntihaastattelussa sekä sopineet alustavasti tulevasta kirjastovierailusta, kirjapaneeliesiintymisestä ja ysäriteemaisista yhteistyökuvioista. Nide MUJI -kirjakaupan esiintyminen löytyy tallennettuna Enostone-kustantamon fb-sivulta. Lisäksi Tenho on ollut mukana Metso-kirjaston Tampereelle sijoittuvien teosten näyttelyssä.
(Kuvakaappaus Ylöjärven Uutisten verkkosivuilta. Kuva ja tekstit: Elviira Luoma)
On ollut yllättävän työlästä miettiä markkinointia: kuinka paljon pitäisi pommittaa eri tahoja tiedusteluilla, laatia somepäivityksiä ja olla hullun lailla aktiiiiiiiiiiiivinen. Mutta onneksi meitä on kaksi: toinen keksii erilaisia näkökulmia ja yhteistyötahoja kuin toinen. Toisaalta olen tuntenut itseni juuri tämän teoksen työstämisen parissa erityisen vajavaiseksi: yhteiskirjoittamistamme hidastivat vuosien varrella sekä työuupumukseni opettajana että äitini kuolemaan ja lapsuudenkotini myymiseen liittyvät suruprosessit. Lienee inhimillistä, että kun esittelemme Tenhoa, ajaudun aina miettimään myös sen kirjoittamiseen liittyneitä raskaita juttuja. Hyvin tässä kuitenkin on edetty, ihan tarpeeksi päättäväisesti, voimavaroja vaalien ja yhdessä tuumin asioista keskustellen.
Työskentelen kirjailijana vielä kesäkuun, sillä minulla on taas Kirsi Kunnaksen kammarin työhuone Vanhalla Räikällä käytössäni Aino Mattila -säätiön kautta. Heinäkuussa sitten otan rennosti – toivottavasti.
Tenho-romaanin ysärihenkiset julkkarijuhlat Telakalla olivat minulle tunteiden vuoristorataa: naurua, itkua, liikuttavaa haikailua, halauksia, asiallista keskustelua, inttämistä ja yhteisymmärrystä. Kiitos kaikille hetkessä mukana eläneille! Join hiukan liikaa ja kaduin sanomisiani seuraavana päivänä rappioalkoholistin liioittelevissa tunnelmissa, mutta lopulta mieleeni nousi kuitenkin päällimmäiseksi puhdas ilo romaanin valmistumisesta ja siitä, että vieraat kokivat Tenhon tärkeäksi – kirja oli syy tulla mukaan yhteiseen juhlaan, jakamaan yhdessä ajatuksia maailmanmenosta kaikessa kauneudessaan ja järkyttävyydessään sekä tietysti fiilistelemään erilaisia ysärimuistoja. Pulmulle ja minulle yhteiskirjalla on luonnollisesti vielä erityinen merkitys ystävyytemme sinettinä.
***
Tenhosta on tullut jo yllättävänkin runsaasti lukijapalautteita, lähinnä tietysti tutuilta tässä vaiheessa. Romaania on kehuttu erityisesti sekä ajankuvan että tyylin eloisuudesta. Muun muassa kirjailija ja sanataideohjaaja Satu Lepistö luki teoksen yhdessä yössä:
“Kirjajulkkareiden jälkeen jäin lukemaan Pulmu Kailamon ja Taru Kumara-Moision yhdessä kirjoittamaa kirjaa Tenho. Loppuunhan se oli luettava, ja pääteasemalle päästyä jäi keveä ja hyvä olo. Yhdeksänkymmentäluku ja Tampere ja nuoruus soivat teoksessa tavanomaista rehellisemmänoloisina ja tuttuina. Sattumalta kirjaan oli valittu minulle tuttuja elementtejä Krakovaa, Hervantaa, mutta myös nuoruuden epävarmuutta myöten. Nelikymppinen Kata taas näyttäytyy kasvaneena, mutta sopivalla tavalla aidon keskeneräisenä. Kirjan aikana asiat nitkahtavat tarpeeksi eteenpäin.
Suosittelen lämpimästi. Olen melko kriittinen lukija, kritiikki on osa osaamistani ja välttämättömyys opettamisessa, kirjailijan työssä ja käsiksiä lukiessa, mutta rehellisesti: tätä kirjaa oli nyt vain pakko fiilistellä.”
Samanlainen lukemisen imu korostuu myös Kirsi-Marian Illuusioita-kirjablogin kuvauksessa: “En meinannut malttaa laskea Tenhoa käsistäni. Oli pakko lukea se parissa päivässä, viimeiset sivut valvoen yötä myöten. Se on kertomus ihmissuhteista eri ikävaiheissa, mutta myös nuoren aikuisen itsensä etsimisestä, onnen kaipuusta ja elämänpolusta. Se pohtii mahdollisuutta muutokseen ja sitä, milloin on liian myöhäistä muuttaa valintoja ja muistaa joskus kirkkaana kajastaneet haaveet. Kirja on kirjoitettu hyvin ja oletettavasti myös kustannustoimitettu taitavasti. Se on valmis paketti, jonka osaset on hiottu muodostamaan kiinnostava, jouhevasti etenevä tarina.”
***
Enostone-kustantamon Kalle Niinikangas haastatteli minua ja Pulmu Kailamoa Tenhon tiimoilta. Myöhemmin yleisökin pääsi osallistumaan illan ohjelmaan ysärimuisteloin.
Oo, sain Taiteen edistämiskeskukselta apurahan kahdeksan kuukauden työskentelyyn – kyllä tuntuu hyvältä. Se on isoin apuraha, jonka olen tähän mennessä saanut. Täällä sitä nyt porskutetaan päätoimisena kirjailijana. Ammattilaisena. Koko ajan kyllä oppii lisää kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta, ja hyvä niin.
Syksyllä julkaistavan nuortenromaanini Taivaanjuuret kansikuva on nyt julkaistu. Pidän sen maanläheisistä väreistä ja dramaattisesta tunnelmasta. Kannen on suunnitellut Sara Kalajanniska. Teos on hopepunk-henkinen seikkailu tulevaisuuden Maassa – ja Marsissakin käydään. Siinä myös rakennetaan jonkinlaista koulutusutopiaa ja pohditaan merkityksellistä elämää. Olen muuten vetämässä utopia-aiheista paneelia Hämärä-kirjallisuustapahtumassa 14.5. Tampereella.
Näin tänään kevään ensimmäisen perhosen, joka sattui olemaan suruvaippa. Kaunis oli. Heti kyllä ajattelin taas lapsuudenperheessäni traagisesti kuolleita koiria, ja kaikkia muitakin joskus tuntemiani kuolleita ja omaa kuolemanpelkoani (jota yritän käsitellä juuri siinä teoksessa johon nyt apurahaa sain), mutta kevät on silti ihmeitä täynnä. Sinivuokkoja ja muurahaisiakin käyskenteli siinä silmieni alla, ihan selvästi liikkuivat kaikki, ei kohmeesta tietoakaan.
Osuuskumma piti juuri 10. vuosikokouksensa, voi hyvin ja julkaisi mainion Kumman kirjoitusoppaan. Bileet jäivät valitettavasti pitämättä, mutta instalive-lähetyksiä on nähty kokonainen sarja. Itsekin pääsin turisemaan kirjoitusoppaan tiimoilta Anni Nupposen kanssa editoinnista (oma artikkelini) ja erotiikan kirjoittamisesta (Annin vastuualue). Tämä keskusteluhan oli aikamoinen saavutus, koska olen melko estoinen erotiikkakirjoittaja (itsekritiikki turhan rankkaa), vaikka seksistä pidänkin. Kummasta kirjoitusoppaasta löytyy kyllä hyviä harjoituksia, jos tahtoo joskus treenata.
Sain helmikuussa Taikelta kohdeapurahan ja olen myös hankkinut kevytyrittäjätunnuksen, jotta yksittäisten töiden (olen tehnyt mm. arvostelupalveluhommia Pirkkalaiskirjailijat ry:n kautta) laskuttaminen olisi helpompaa. Edularppauskeikkojakin (ja teatteri-ilmaisun opetusta toki) tulee aina joskus – viimeksi helmikuun alussa demonstroin Itä-Suomen yliopiston DigiErko-opettajille ja -opiskelijoille etäedularppausta. Kirjailijan tulot ovat silppua opettajan kuukausipalkkaan verrattuna, mutta olen silti tyytyväinen viimevuotiseen päätökseeni luopua opettajan virasta. On vapaampi olo.
Olen kyllä mennyt psykoterapiaan pohtimaan tätä vapauttani ja muuta olemassaoloani. Ajattelin, että siitä olisi hyötyä niin kirjailijana kuin henkilökohtaisissa ihmissuhteissakin. Että mikä kaikki ahdistaa ja miksi, vaikka ei tarvitse paeta karmealla tavalla ukrainalaisten tavoin. Osaan velloa loputtomasti synkissä kuolemamuistoissa ja sitten taas harmitella vellomista ja päätyä ylipirteäksi tsemppaajaksi ja kohta taas ihmetellä pää sekavana, mikä on totta ja mikä ei.
Tammikuu on tuntunut vähän väsähtäneen ikävältä, kun romahdin taas lattianrajaan potemaan iskiasvaivaa ja koronavaara on sulkenut Suomea. Ja tietenkin on pitänyt vääntää urakalla apurahahakemuksia ja murehtia myös Portin kohtaloa (Saara kirjoittaa täyttä asiaa: Kaunokirjallisuuden arvo ja arvottomuus – miten käy kirjallisuuslehdille?).
No, editoinnit ovat kumminkin edenneet. Itse asiassa olen editoinut editoinnista kertovaa artikkelia, nimittäin OsuuskummanKumman kirjoitusoppaan yhtä lukua. Käytännönläheisen kannustava kirja tiedossa, suosittelen! Teos ilmestyy Osuuskumman 10-vuotisjuhlan kunniaksi maaliskuussa. Voi kun saataisiin juhlia silloin oikein lähimuodossakin, eikä pelkästään instalive-moodissa.
OIen myös jatkanut Pulmun kanssa Tenho-romaanimme editointia ja fiilistellyt vanhoja valokuvia. Meillä on pitkä yhteinen historia ekaluokkalaisista tähän päivään. Romaanimme käsittelee muiden teemojensa ohella ystävyyttä, joten on ollut luontevaa (niin luontevaa kuin Pohjanmaalla kasvaneille voi olla) pohtia myös omaa suhdettamme. Olemme pieninä leikkineet intohimolla ja kirjoittaneet yhteisiä tarinoita valtavat määrät, ja jotain siitä elää yhä ihanana siteenä välillämme. Vaikka romaani ei kerro meistä vaan on fiktiota, se on kuitenkin jonkinlainen yhteisen kuvittelun toteutuma, konkreettisen muodon saanut leikki – ja sen vuoksi erityinen muihin teoksiini verrattuna.
Tietenkään ystävyytemme ei ole ollut vain silkkaa lämpöä, vaan matkan varrelle on mahtunut myös kilpailua, kateutta, etääntymistä, ymmärtämättömyyttä ja omien polkujen löytämistä, mutta ilo yhteisistä muistoista kantaa kuitenkin pitkälle ja on hyvä pohja myös aikuiselle ystävyydelle.
Haluan nostaa tämän vuoden viimeisen blogipäivityksen tärkeimmäksi asiaksi lukijapalautteet. Olen aina arvostanut kollegoilta saamiani vertaispalautteita keskeneräisistä kässäreistä, mutta omista teoksista on muuten ollut vähän kiusallista jutella tuttujen kesken. Kuluneen vuoden aikana olen tietoisesti opetellut keskustelemaan kiusaantumatta kirjoistani niin puolison, sukulaisten kuin ystävienkin kanssa. Se on kannattanut, ehdottomasti. Olen saanut jatkoideoita ja mielenkiintoisia näkökulmia sekä lähentyneitä ihmissuhteita, kas vain.
Tuorein, oikein mieltä lämmittävä lukijapalaute tuli yhdeksäsluokkalaiselta Anna Särkältä, joka haastatteli minua ennen joulua koulutyötään varten ja luki kaksi teostani. Hän piti kuulemma kovasti Ihmisversojen lähtöasetelmasta, runoista, lopun twististä sekä hahmoista, varsinkin siitä, että henkilöt ovat omilla tavoillaan erityisiä (esim. Nuurin erityisgeeni ja synestesia) mutta sitten kuitenkin tunnistettavia nuoria ongelmineen. Ohessa kuva Annan huolella tekemän kirjailijakansion kannesta (suorastaan liikutuin noista piirroksista, Ihmisversojen ja Maan vetovoiman henkilöhahmojen paljon puhuvista ilmeistä).
Anna Särkän tekemä kirjailijakansio, äidinkielen ja kirjallisuuden 9. luokan koulutyö (julkaisulupa saatu)
Vuosi 2021 on omassa päässäni puuroutunut mm. koronasyistä sekaisin vuoden 2020 kanssa ja ollut lähinnä monenlaisten itsetuntemuspähkäilyjen ja keskeneräisten kässärien parissa tuskailujen aikaa, mutta hei, paljon hyvääkin on tapahtunut. Sain toisen apurahani ja mukavan työhuoneen moneksi kuukaudeksi käyttööni, uskalsin irtisanoutua opettajanvirastani ja jättäytyä vapaaksi kirjailijaksi sekä satunnaiseksi teatteri-ilmaisun/luovan kirjoittamisen opettajaksi ja tulin valituksi Pirkkalaiskirjailijoiden hallitukseen. Aika monessa kirjallisuustapahtumassakin olen ehtinyt korona-ajasta huolimatta käydä, niin haastattelijana, esiintyjänä kuin yleisönäkin. Tuoreimpina mielessä pyörivät joulukuiset Tampereen ensimmäiset Kirjafestarit ja Eeva-Liisa Manner 100 vuotta -tapahtumat. Olin myös novelleillani mukana kahdessa novelliantologiassa ja demonstroin etäedularppausta Itä-Suomen yliopiston DigiErko-opiskelijoille ja -opettajille.
Ensi vuonna julkaistaan Pulmu Kailamon ja minun yhdessä kirjoittama, 90-luvulle sukeltava Tenho-romaani sekä nuortenromaanini Taivaanjuuret (jatko-osa Ihmisversoille). Tiedossa siis julkkarijuhlia ja toivottavasti myös paljon antoisia dialogeja teosten lukijoiden kanssa! Olisipa uusi vuosi sydämellinen ja innostava ihan kaikille.
Toukokuussa julkaistavalla “ysäriromaanillamme” (Enostone Kustannus) on vihdoin nimi, nimittäin Tenho. Teos löytyy Kulttuuritoimitus.fi -sivuston ensi kevään kirjojen listalta. Me kirjailijat, minä ja Pulmu Kailamo, kävimme viikko sitten Helsingissä yhteiskuvassa Tenhon markkinointia varten. Alla upea lopputulos! Kuvassa näkyvä värikäs paitani oli 90-luvulla yksi lempipaidoistani. Sen päälle pukemisesta nousi heti nostalginen fiilis ja opiskeluaikojen säädöt mieleen. Romaanissamme on kuitenkin myös nykyaikataso, joten pelkästään 90-lukua siinä ei kuvata. Toivotaan, että Tenho aikanaan lumoaa lukijat.
Kuvaaja: Henry Söderlund / Enostone Kustannus
Sitten muita kuulumisia: Työskentelen marras-joulukuun taas Kirsi Kunnaksen kammarissa (Vanha Räikkä) Ylöjärvellä. Erillinen työhuone on mukavaa vaihtelua kirjailijanelämään. Tunteeni ovat kyllä vaihdelleet laidasta laitaan, kun olen ehtinyt työhuoneessa jo surra Kirsi Kunnaksen kuolemaa, märehtiä uupumustani opettajana ja intoilla uudesta lastenkirjaideasta, joka toteutuu ehkä vasta vuosien päästä mutta lepatti jo hetken utuisena näkynä mielessä.
Olin marraskuun alkupuolella Pirkkalaiskirjailijoiden Roosalupi goes LaNu -illassa haastattelemassa JP Koskista Kulttuuritalo Laikussa. Tapahtuma oli osa ihanaa lapsille ja nuorille suunnattua Kirjalitta-sanataidefestivaaliviikkoa, jonka teemana oli tänä vuonna “Kummia juttuja”. Puhuimme Koskisen lastenkirjasarjoista (Gabriel Hullo, Benjamin Hawk) sekä laajemminkin isoisistä, aaveista, yksinäisyydestä, kirouksista, aarteista ja meriseikkailuista.
Taru Kumara-Moisio 