Helmikuu on tuonut ilahduttavasti Taivaanjuurille ja Tenholle kirja-arvioita. Aina sitä kirjailijana – ja varsinkin pienien kustantamojen kirjailijana – jännittää, saavatko tuoreet teokset lukijoita, herättävätkö ne tarpeeksi kiinnostusta ja vastakaikua kenessäkään. Olen ehtinyt viime viikkoina myös pelätä, että kyseiset teokset eivät edes enää ole tuoreita, että arvioaika umpeutui jo vuoden 2022 kirjoille, mutta onneksi ei.
Kirja-arviot ovat tärkeitä, jotta teokset löytäisivät lukijansa ja asettuisivat osaksi kaunokirjallisuuden kenttää. Olen kiitollinen kaikenlaisista romaanieni nostoista sosiaalisessa mediassa, lukukokemusten jakamisesta ja kirjojen vinkkaamisesta sekä mahdollisuuksista käydä puhumassa teosten teemoista ja tyylivalinnoista kirjallisuustapahtumissa, mutta aivan erityisen kiehtovaa on kyllä päästä lukemaan perusteellisen paneutuvaa, kirjallisuuden asiantuntemusta osoittavaa arviota. Harvinaista herkkua, valitettavasti.
Portti-lehdessä (4/2022) Marianna Leikomaa pohtii Ihmisversojen ja Taivaanjuurien maailmaa utopistisena tuulahduksena “pitkän dystopia-boomin jälkeen” ja kehuu erityisesti hahmoja:
“Kumara-Moision hahmot eivät ole rasistisia ja esimerkiksi sukupuolten ja seksuaalisuuden moninaisuus esittäytyy sellaisena kuin se nykypäivänä on. Hahmot ovatkin todella hyvin kirjoitettuja ja kaikkiin, jopa niihin ärsyttäviin, onnistuu kiintymään.
Kaiken keskiössä on ihmisyys ja mitä se lopulta tarkoittaa. Tähän aikuislukijankin on helppo kiinnittyä, sillä kaikki me aina etsimme omaa paikkaamme maailmankaikkeudessa, juuri niin kuin Una ja hänen kumppaninsakin.”
Tuntui mainiolta saada teoksista tällainen yhteisarvio, sillä Ihmisversoista ei aikanaan tullut Porttiin arviota, vaikka kiihkeästi odotin. En tiedä, jäikö nuortenromaanini silloin Taniwha-teokseni varjoon, vai menivätkö kustantamon markkinointi ja kirjanlähetykset mönkään. Mutta pääsi teos sentään Ylen dystopioita ja utopioita käsitelleeseen monimediaiseen artikkelikokonaisuuteen, mistä riemuitsin vuoden 2019 kuulumisissani.
Tenhoa on helmikuussa arvioitu sekä Ilkka-Pohjalaisessa että Kiiltomadossa. Kummassakin kehutaan teoksen yhtenäistä ja vetävää tyyliä, mistä minä ja Pulmu Kailamo olemme tietenkin tyytyväisiä – yhteiskirjoittamisessa oli nimittäin omat hankaluutensa, joten ilahduttaa kuulla, että lopputulos on onnistunut myös muiden kuin itsemme mielestä.
Maire Paltare kuvaa Ilkka-Pohjalaisen kirja-arviossaan romaanin sopivan monenikäisille:
“Löysin paljon mihin samastua. Lapseni ovat Katan ikäiset. Tenho oli kuin opintomatka heidän nuoruutensa maailmaan, ehkä vanhemmuuden kannalta liian myöhään, mutta tenhoava ja opettava.
Romaani on hieno ajankuva, tutkielma ihmisen elämisenharhasta ja naisiin kohdistuvista odotuksista.”
Kiiltomadon arviossa (kirjoittanut kriitikko Marjo Jääskä) puolestaan kehutaan valitun tyylin suhdetta teoksen teemoihin:
“Tenhossa todellakin on outoa tenhoa. Yksi lumovoiman salaisuus voi olla siinä, miten viehättävän ilmavalla ja vähän vaivihkaisella otteella kirjoittajat käsittelevät kipeitäkin aiheita ja teemoja, kuten epävarmuutta sekä hylätyksi tulemisen ja ulkopuolelle jäämisen pelkoa.
Teos herättelee ajattelemaan, että olipa ihminen minkä ikäinen tahansa, hän pysyy ytimeltään aika muuttumattomana. Näkökulmasta riippuu, onko ajatus lohdullinen vai lannistava. Selvää on kuitenkin se, että ainakin tunteiden kanssa on vain opittava elämään.”
Loppuun itselleni tärkeä, mutta kuvana hiukan epäonnistunut otos kirjailijavierailustani Viita-akatemian tiloissa. Kävin kertomassa kirjailijanelämästäni Reetta Vuokko-Syrjäsen luotsaaman Spekulatiivisen fiktion kurssin innokkaille osallistujille (Tampereen seudun työväenopisto). Eeva-Liisa Manner katseli seinältä, oi.
Taru Kumara-Moisio 